KAIVELLAAN NYT SITTEN HAVERISTA RAUTAMALMIA JA KULTAA, KUN EI OIKEIN MUUTA
Kirjoittanut Jaana Härmä 14.5.2020
Kun 1600-luvulla Ruotsin hallitsijat alkoivat tähyillä maansa itäistä osaa ja miettiä, miten sen malmivarat saataisiin valjastettua käyttöön, päätettiin myöntää vuorityölle ja kaivostoiminnalle verohelpotuksia. Näistä helpotuksista juontuu se, että Viljakkala yhäkin tunnetaan ’kultakuntana’. Tai no, kuntahan nyt nykyään kuuluu Ylöjärven suurkaupunkiin.
Nykyinen Haverin kaivosalue, ennen muinoin nimeltään Kruuvanmäki, oli vielä 1800-luvulla saari, mutta vedenlaskun myötä se kasvoi kiinni mantereeseen. Alue sijaitsee Inkulan kylässä, noin kilometrin päässä luoteen suuntaan Viljakkalan kirkonkylästä.
Jo 1700-luvun alkupuolella Viljakkalan malmiesiintymät olivat tiedossa ja vuodelta 1726 löytyy ensimmäinen asiakirjamaininta Ansomäen (n. kilometri Haverista) malmikentästä. Vuonna 1730 rautamalmia löytyi ja siinä hurmoksessa haaveiltiin jopa rautaruukin pykäämisestä Hämeenkyröön. Kolme vuotta myöhemmin Ansomäessä tehtiin koelouhintaa, kuin myös Haverin alueella ja malmia löytyikin, mutta sen verran se oli huonoa tavaraa, että toiminta loppui ennen kuin alkoi. Tuon ajan keinoin ei vielä eitoivottuja aineksia osattu poistaa.
1790-luvun lopulla paikalle pälähti Uudenkaupungin porvari Henric Ahlström ja löysi malmia sekä Haverista, että Peltosaaresta. Haveri oli akatemiatalo ja se kuului Turun yliopistolle, joka yhdessä Ahlströmin kanssa ryhtyi louhimaan. Ei sitä kummoiseksi kaivostoiminnaksi voi sanoa, sen verran pikkuruiset olivat kaivannot ja ilman lähellä olevia jalostuslaitoksia, ei sillä ollut kasvun mahdollisuuksiakaan. Akatemian haaveissa oli myynti jollekin raharikkaalle, joka sitten tekisi sen sulatusuunin Kyröskoskelle, mutta karahti kiville sekin plääni. Ahlström vielä yritteli kyhäämällä kaivosalueelle pienen sulaton, mutta siitä tuli enemmän ja vähemmän sutta ja sekundaa, kaivos jäi kokonaan yliopistolle ja homma tauolle vuosikausiksi.
Hiljaiset vuodet kuluivat mm. senaatin ja yliopiston kiistellessä siitä, kummalle kaivosalue kuuluu; yliopistolle vai valtiolle. Koska malmi huonolaatuisuudestaan huolimatta kelpasi valantaan, kannatti senaatti kaivoksen, kankipajan ja masuunin perustamista, mutta halusi yhäkin kammeta yliopiston siitä sivuun. Tulevina vuosina moni herra kokeili kepillä Haverin jäätä…
Kun James Finlayson alkoi viritellä Tammerkoskelle isomman kokoluokan teollisuutta, kääntyi katse häneen. Senaatin haaveiluista huolimatta Finlaysonin louhintabisnekset eivät kuitenkaan Haverin kohdalla koskaan toteutuneet. Eikä Haveria enää valtiokaan halunnut, kun parempilaatuista tavaraa sai muualtakin.
Seuraavaksi havitteli Haverin varantoja majuri C. G. Printz, kun 1820-luvun puolivälissä suunnitteli masuunia Ikaalisten länsirajalla virtaavaan Jyllinkoskeen, mutta hänen hankkeensa torppasi senaatti. Printzin jälkeen Haverin alueella hääräsivät jonkin aikaa tamperelaiset herrat, kauppaneuvos Gustaf Lundahl ja Hatanpään kartanon omistaja Nils Johan Idman, mutta osakeyhtiö kuihtui synnytystuskiinsa ja homma kaatui.
Vuonna 1842 sitten alkoi Lyyti kirjoittamaan. Tampereella perustettiin yhtiö, jonka toimesta Tammerkosken niskaan nousi sulatusuuni ja jalostuslaitokset ja yhtiö sai erioikeuden Haverin kaivokseen. Yhtiön johtomiehinä huseerasi jo mainittu Nils Johan Idman parinaan Taalintehtaan ruukinpatruuna Carl August Ramsay. Louhinta Haverissa jatkui reilut kymmenen vuotta vaihtelevasti ja laatuongelmat vaivasivat edelleen.
Vuonna 1856 Gustaf August Wasastjerna osti yhtiön ja Haverin loistokausi alkoi. Suurimmillaan tuotanto oli vuonna 1859, kun malmia saatiin 350 tonnia. Kaivoksella oli useita kaivantoja, joista vain isoin, ’Kaikuva Kruuva’ nimeltään, oli katettu, muut olivat avonaisia. Kaivokselta kaikki kelvollinen malmi vietiin yksityisten hevoskyydeillä noin 40 kilometrin matkan päähän Tampereelle. Talvisin körööteltiin talvitietä Karhen kautta Kyrönlahteen, ja sieltä jäitä pitkin kaupunkiin. Kesällä kärrykyydillä, joko Hämeenkyrön tai Virolahden ja Lavajärven kautta.
Haverissa työskenteli parisenkymmentä, sekä paikallista työmiestä, että ruotsalaista, kaivosalan ammattilaista. Alueelle nousi ruokala ja asuinrakennuksia, mm. ’Herrojen huoneet’ ja ’ruottalaisten puoli’. Työpäivät olivat 14-15 tunnin pituisia ja päiväpalkka 80 pennin tietämillä.
Eräänä pitkäperjantaiaamuna ennen 1860-luvun puoltaväliä, nähtiin kaivoksella huono enne. Vanhanaikaisiin vaatteisiin pukeutuneen kruuvanhaltijan nähtiin kävelevän kaivoksen pajaan ja rysäyttäneen oven kiinni lujaa jäljessään. Pajassa ei kuitenkaan ollut ristinsielua, kun katsomaan mentiin. Enne tai ei, vuonna 1865 toiminta loppuikin, Leineperi Oy osti kaivoksen, mutta ei siellä enää louhinut. Seuraavat 70 vuotta Haverissa oli enemmän ja vähemmän yhtä hiljaista, kuin lakon aikaan huopatossutehtaalla.
Vuonna 1935 Oy Vuoksenniska Ab kiinnostui rautamalmi silmissään kiiluen Haverista, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun huomattiin, että Haverin vahvuus löytyikin kullasta ja hopeasta. Kaivostoiminnan johtoon houkuteltiin mittavan kansainvälisen uraputken läpi mennyt vapaaherra Erik Aminoff.
Talvisodan pauhatessa Haveriin nousi kaivoskylä tuotantolaitoksineen ja asuinrakennuksineen. Rikastamo käynnistyi maaliskuun 3. päivänä vuonna 1942.Aminoff luotsasi kaivosta menestyksekkäästi, ilmapiiri tehdaskylän 150 työntekijän kesken oli tiivis ja hyvähenkinen ja tuotanto toimi. Raakarikastetta lähti kiitettävästi Harjavaltaan Outokummun sulatolle jalostukseen. Myöhemmin Haveriin rakennettiin oma rikastamo ja kulta voitiin jalostaa loppuun asti itse.
Sotavuosina uupuvaa työvoimaa täydentämään Haveriin saapui kolmisenkymmentä sotavankia. Heille olot kaivoskylässä olivat varmaankin paremmat kuin vankileirillä Kihniössä. Mutta vuodet vierivät, sota jäi taakse ja kaivos posootti menemään. Vuoden 1949 heinäkuun 11. päivänä kaivosta kohtasi kuitenkin paha takaisku, kun uusi rikastamo ja sen kyljessä vanha rikastuslaitos paloivat poroksi. Periksi ei silti annettu, vaan uusi rikastamo ja syanidilaitos rakennettiin sukkelaan. Kohta jo Haveri tuotti kultaa (ja saman verran hopeaa) noin 300 kiloa vuodessa ja se poistui paikkakunnalta 99,99% jalokultaharkkoina. ’Haverin paroni’-kutsumanimen saanut Aminoff saikin moniaita kertoja istua yhtiön panssaroidun auton takakompulassa revolveri kainalossa, kun kilon painoisia kultaharkkoja kuskattiin Viljakkalasta maailmalle.
Haverin kultaa käytettiin mm. koruihin ja valuuttavarantona. Vuoden 1952 Helsingin olympialaisten kultamitalit olivat myös peräisin Haverista ja ne ovat kaikkien aikojen kultapitoisimmat ikinä.
Niin vaan sitten kuitenkin, että toiminta kävi aikaa myöden kannattamattomaksi ja kesäkuun 15. päivänä vuonna 1957 yhtiö ilmoittikin päätöksestään sulkea kaivos. Toiminta lopeteltiin pikkuhiljaa ja kaivos hiljeni lopullisesti joulukuun 30. päivänä vuonna 1960.
Kaivostoiminnan loputtua Haverin kohtalo on ollut sekalainen ja välillä surullistakin seurattavaa, kun rakennukset ränstyivät ja entinen loisto painui unholaan. Vuosien varrella alueelle on viritelty matkailu- ja huvitoimintaa, rakennuksia on kunnostettu asuin-, sekä museokäyttöön ja veden täyttämää avolouhosta ovat hyödyntäneet mm. urheilusukeltajat. Tuntuma kuitenkin on, että alueen moninaiset mahdollisuudet uinuvat syvää untaan vailla isompaa huomiota. Mikä Haverin kohtalo on tulevaisuudessa, ken tietää. Toivon sille kaikkea hyvää.
Teksti: Jaana Härmä
Lähteet: Viljakkala, Pitäjä Pirkanmaalta. Kaskimies, Sinisalo. 1973.
Akseli, Pirkanmaan teollisuushistoria. Viljakkalan Haveri Ry.
Kolumni: Revolveri ulottuvilla luodinkestävässä kyydissä. Jorma Huovinen. (Aamulehti, 24.5.2016.)
Wikipedia.